Pohdintoja "Ruotsi–Suomesta"

Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa

Historiantutkimuksen konsensus ei ole yhtenevä sen näkemyksen kanssa, että Suomi olisi ollut Ruotsin siirtomaa. Olihan "Svearike" kuitenkin vasta laajentumassa nykyisiin mittoihinsa, kun ns. Österlandin aluetta (ks. Ruotsin historialliset pääalueet) alettiin integroida valtakuntaan. Näin ollen Suomi ei ole sen enempää Ruotsin siirtomaa kuin vaikkapa Norlantikaan.

Toki suomea puhuvat kärsivät Ruotsin vallan alla etenkin lukuisten sotien ja linnaleirin takia, mutta niin kärsivät ruotsinkieliset ja nykyisen Ruotsin alueella asuneetkin. Ruotsi oli monikansallinen ja -kielinen valtio, joka ei hallinnollisesti syrjinyt alamaisiaan heidän etnisyytensä perusteella. Ruotsin valtiokoneistossa ei liiemmin ollut mekanismejakaan tämänkaltaiseen erotteluun – rakenteellinen, normatiivinen kielirasismi onkin tyystin toisen ajan tuote. Ruotsin kielellä oli ilman muuta hallitseva asema, mutta syy tähän oli lähinnä pragmaattinen eikä niinkään ideologinen. Kenenkään oikeutta käyttää suomen kieltä ei tiettävästi poljettu Ruotsin vallan ajalla, koska siihen ei ollut minkäänlaisia intressejä. Suomelle jopa luotiin oma kirjakieli uskonpuhdistuksen nimissä. "Suomalaiset" olivat viime kädessä ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea.

Lähtökohtani tässä ovat ennen kaikkea aatehistorialliset: ns. Ruotsin vallan aika edeltää niin modernia nationalismia kuin kaikenlaisia kulttuuri- ja sosiaalidarvinistisiakin taipumuksia, jolloin se ideologioiden ja mentaliteettien kenttä, jonka piirissä on ylipäätään voitu tehdä tulkintoja suomalaisen etnisen ryhmän asemoitumisesta suhteessa "aitoruotsalaisiin" on ollut väistämättä erilainen kuin viimeisen kahdensadan vuoden aikana. Näin ollen asian käsittelyssä piilee suuri anakronismin vaara, jos sitä alkaa kehystää 1800–1900-lukujen terminologialla, kuten kolonialismi tai imperialismi.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö erotteluja Suomen ja Ruotsin kansojen välille olisi voitu jo ammoisina aikoina tehdä. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, mihin seikkoihin nämä erottelut perustuivat – esim. sivistysaste oli asia, jonka aikalaiset lienevät helposti tunnistaneen. Aira Kemiläisen (1919–2006) artikkelissa Kansallinen identiteetti Ruotsissa ja Suomessa 1600–1700-luvuilla mainitaan, että virallisissa yhteyksissä sanat Ruotsi ja Suomi oli lueteltu erikseen erityisesti talonpoikiin viitatessa, mutta ylempien säätyjen kohdalla tämä typistyikin pelkkään Ruotsiin. Esimerkiksi suomalaiset aateliset kuuluivat "Ruotsin aatelissukuihin", ja oppineet sekä korkeissa asemissa olleet suomalaiset muuttuivat teksteissä vaivihkaa "ruotsalaisiksi". Suomalaisuus sen sijaan oli määre, joka oli varattu ruumiillisen työn tekijöille.

Tämä näkyy siis ruotsalaisuuden joustavuutena, ja ruotsintaitoinen suomalainen miellettiinkin helpommin niin sanottuun "Ruotsin kansaan" kuuluvaksi. Kemiläisen artikkeli myös nähdäkseni antaa tukea väitteelleni, että kielten eriarvoisuus ilmeni lähinnä käytännöllisissä yhteyksissä ennemmin kuin jonkinlaisen ideologisen erottelun kautta – ruotsi oli hallintokieli, ja sitä oli siten hallinnolliseen toimintaan osallistuakseen väistämättä osattava. Tämä toki tosiasiallisesti asetti (itä)suomalaiset ja ruotsalaiset eriarvoiseen asemaan.

Oleellista tässä kaikessa on kuitenkin se, että Ruotsi (tai Ruotsi–Suomi, kuten sitä lahden tällä puolen usein alemmuudentunnossa kutsutaan) ei ollut kansallisvaltio sanan nykymerkityksessä, ja poliittisesti sekä hallinnollisesti suomalaiset olivat ruotsalaisten kanssa tasavertaisia kruunun alamaisia. Laki oli kaikille sama syntyperästä riippumatta (pois lukien säätyerioikeudet), eikä ruotsin kielen käytännön välttämättömyyttä ole syytä pitää osoituksena systemaattisesta kielisyrjinnästä. Jo orastavasta ruotsalaisesta kansallisidentiteetistä huolimatta Konungariket oli kruunun hallitsema poliittinen, taloudellinen ja hallinnollinen kokonaisuus, mikä käytännössä teki suomalaisistakin ruotsalaisia.

Todettakoon vielä, että Kemiläisen artikkelista Wikipediaankin poimittu sitaatti Suomesta "valloitettuna maana" on hieman huolimaton ja asiayhteydestään irrotettu: Kemiläinen nimittäin ujuttaa väittämään myös nyansseja toteamalla muun muassa, että

[Jonas] Nordin ei huomauta, että tämän valloitusteorian kanssa ristiriidassa oli se, ettei näiden kahden kansan välillä ikimuistoisista ajoista lähtien ollut vihollisuuksia. [Korostukset ovat omiani.]

Aira Kemiläisen tutkimus sai minut yhtä kaikki pohtimaan asiaa aiempaa useammalta kantilta, ja ehkä minun tulisi pyrkiä tiedostamaan aiempaa enemmän omiakin vaikuttimiani tämän aiheen tiimoilta. Keskeistä nähdäkseni on kuitenkin se, että Suomen nimittäminen siirtomaaksi tai alistetuksi kansaksi on epähistoriallinen yliyksinkertaistus. Artikkeli ei tätä näkemystäni ykskantaan kumoa, mutta sai minut kieltämättä jo pehmentämään kantaani – en ole kenties kylliksi huomioinut, missä määrin kansallisidentiteetin oli mahdollista nivoutua sääty-yhteiskunnan hierarkioihin.