Viipurin kaupunkikuva, osa I

Viipurin kaupunkimiljöö on yhä 2020-luvulla ainutlaatuinen eri aikakausien tyylien ja vaikutteiden kohtaamispaikka, mitä eivät edes toisen maailmansodan aikaiset tuhot tai neuvostokauden laiminlyönnit ole kyenneet horjuttamaan – Viipurissa on edelleen havaittavissa vuosisatojen kerrostumat, aina keskiajalta lähihistoriaamme saakka.

Suomenlahdessa sijaitsevalla pienellä saarella on keskiajalta asti kohonnut mahtava Viipurin linna, jonka ulkoasussa näkyy vuosisatojen kädenjäljet; Linnoituksen kaupunginosassa vanhimmillaan keskiaikaiset tornit komistavat edelleen maisemaa uuden ajan mukaisen regulariteettiasemakaavan sisällä; kaupungin kivitalot edustavat liutaa erilaisia arkkitehtonisia tyylejä, ja kaupunkikuvan keskeltä pilkistäviä harvoja myöhäiskeskiaikaisia pienasumuksia täydentävät majesteettiset art nouveau -tyyliset kerrostalot; 1900-luvun suomalaisten huippuarkkitehtien funktionalistisia teoksia voi ihailla vaikkapa Uno Ullbergin taidemuseon ja naistensairaalan tai Alvar Aallon kaupunginkirjaston muodossa.

Vaikka Viipuri ei Tallinnan tai Toruńin kaltainen keskiaikaa henkivä linnoituskaupunki enää olekaan (ja vaikka sitä uhkaakin enenevässä määrin rapistuminen), on se silti useimpiin Suomen nykyisiin kaupunkeihin peilaten vertaansa vailla. Tietynlaisen verrokin tarjoaa Suomen vanhin kaupunki Turku, jolla on – Turun linnaa tai Turun tuomiokirkkoa lukuunottamatta – vaikea uskoa olevan varhaiskeskiaikainen menneisyys. Viipuri puolestaan on säilyttänyt ainutlaatuisella tavalla eri aikakausien vaikutteita, muodostaen näin eräänlaisen konkreettisen kaupunki- ja rakennushistoriallisen kokoomateoksen; se on kuin luonnollisiin mittasuhteisiin rakennettu dioraama kaupunkirakentamisen historiasta Suomessa.

Tässä viisiosaisessa esseessä pureudun kronologisessa järjestyksessä Viipurin kaupunkirakentamisen historiaan ja pyrin näin – Viipurin läänin historiankirjoitusta hyödyntäen – kokoamaan kaupungista pintapuolisen rakennushistoriallisen kokonaiskuvan. Kapea-alainen näkökulma mahdollistaa vastaavasti laajemman aikarajauksen, joten aiheen tarkastelu käynnistyy aivan kaupungin alkuvaiheista.

Viipuri keskiajalla

Viipurin symbolina on kautta aikain toiminut Viipurin linna. Symboli on kuvaava, sillä kaupunki sai alkunsa nimenomaan linnan perustamisesta. Eerikin kronikka kertoo ”kristittyjen ja pakanoiden maan rajalle” vuonna 1293 perustetusta linnasta:

Thz hws heter wiborgh.

Vaikka paikalla sijainneesta edeltävästä asutuksesta tai varsinaisen linnoituksen rakennusvaiheista ei varmaa tietoa olekaan, vallitsee linnan perustamisvuodesta sekä Eerikin kronikan että Novgorodin I kronikan vahvistama yksimielisyys.

Alkuvuosinaan Viipuri määrittyi lähinnä linnansa kautta, sillä julkisoikeudellisen järjestelmän kehittymättömyyden vuoksi yksittäisten kaupunkien käytännöllinen asema oli vielä Suomen varhais- ja sydänkeskiajalla epäselvä. Perinteisen käsityksen mukaan vanhin Viipuri myös sijaitsi nykyisen linnan alueella sen muurien sisällä. Kuitenkin viimeistään vuoden 1403 kesästä lähtien mantereen puolelle ulottunut Viipurin taajama erottautui linnasta omaksi raadin täysivaltaisesti hallitsemaksi, asemaltaan viralliseksi kaupungiksi.

Asukastiheys lienee ollut jo 1500-luvun Viipurissa – joka 2000 asukkaallaan oli Itämeren piirissä keskikokoinen kaupunki – hyvin korkea. Näin on päätelty siitä yksinkertaisesta syystä, että myös vaikeasti rakennettavat alueet, kuten mäet ja rinteet, oli otettu asutuskäyttöön. Hyödynnettävä maa-ala ei myöskään ollut tuolloin vielä nykyisissä mitoissaan, sillä korkeampi vedenpinta peitti yhä alleen osia kaupungin nykyisestä alueesta. Vaikka Viipurin keskiaikaisen katuverkon rakennetta ei juuri tunnetakaan, tiedetään, että Ruotsissa tyypillisen nelijakoisen kaavan – jossa kaksi pääkatua leikkaavat toisensa – oikeaoppinen soveltaminen lienee ollut kallioisen maaston takia mahdotonta. Luonto ja maantieteelliset muuttujat sanelivat siis pitkään Viipurin kaupunkikuvan ja -rakenteen kehitystä.

Rajoittavaksi tekijäksi tuli muodostumaan myös 1470-luvulla alkunsa saanut kaupunginmuuri, jonka rakentamisella pyrittiin mukautumaan kaupungin puolustuksen tarpeisiin. Toki kaupunginmuuri oli myös aikalainen muoti-ilmiö, mutta Ruotsissa Viipuria ympäröivä muuri oli kuitenkin rajakaupungin poikkeuksellisesta asemasta kielivä harvinaisuus. Viimeaikaisen kaupunkiarkeologisen tutkimuksen nojalla ei ole sinänsä mitenkään itsestäänselvää, että koko kaupunkia olisi ympäröinyt yhtenäinen muuri, mutta osia pari metriä paksusta ja useiden metrien korkuisesta kivimuurista on kuitenkin kaivettu esiin.

Nykyisin muurista ei ole käytännössä mitään jäljellä – se purettiin suurelta osin 1800-luvulla. Kaupunginmuurin alkuperäisistä viidestä tornista puolestaan on nykyaikaan selvinnyt ainoastaan Raatitorniksi kutsuttu pohjaltaan suorakulmainen puolustustorni, joka historiansa aikana on toimittanut hyvinkin erilaisia tehtäviä. Tällaista vanhojen rakennusten uusiokäyttöä voidaankin pitää jopa Viipurin jonkinlaisena tavaramerkkinä.

Kivisten asumusten rakentaminen on alkanut Viipurissa todennäköisesti jo keskiajalla, mutta tarkka ajoitus on hataraa – kaikkien johdannossa mainitsemieni keskiaikaisiksi uskottujen kivitalojen todellista ikää ei siis luotettavasti tiedetä. Kuitenkin vielä 1500-luvullakin valtaosa Viipuria muodostui puisista savutuvista, mikä altisti kaupungin toistuville tulipaloille. Muiden suomalaisten kaupunkien tavoin myös Viipuri on muokkautunut tulen vallan ikeessä.

Merkittävimpiin kaupungin keskiaikaisesta historiasta muistuttaviin rakennelmiin voidaan laskea – Suomen keskiajan ajoittamisesta riippuen – kuuluvaksi muun muassa Viipurin linna, Raatitorni ja Viipurin keskiaikaisen kaupunginkirkon (myöhemmin tuomiokirkon) rauniot. On kuitenkin syytä huomioida, että näihin keskiaikaisiin rakennuksiin on aikojen kuluessa kohdistunut paljon muutos-, laajennus- ja korjaustöitä, eivätkä ne siten enää edusta alkuperäisiä rakentamisajankohtiin ajoittuvia ulkoasujaan. Kuitenkin edes osittaista säilymistä voidaan näin vanhojen rakennelmien kohdalla pitää merkittävänä, etenkin Viipurin kaltaisella kiistanalaisella maaperällä.

Edellä mainittujen lisäksi kaupungissa on muitakin mahdollisesti keskiajalta periytyviä rakennuksia, sillä niiden sijoittelu edeltää 1630-luvulla laadittua säännönmukaista asemakaavaa. Tällaisia rakennelmia ovat muun muassa entinen Pyhän Hyacinthuksen kirkko ja alkuperäiseltä käyttötarkoitukseltaan tuntematon ns. kiltatalo. Näiden rakennusten kohdalla kyse on lopulta – epävarman ajoituksen ohella – lähinnä semantiikasta; siitä, miten keskiaika haarukoidaan.