Viipurin kaupunkikuva, osa IV

Viipuri Suomen autonomian ja itsenäisyyden ajalla

Viipurin nykymuotoon johtanut evoluutio jatkui kiivaana vielä 1800-luvullakin – luonnonvoimilla ei kuitenkaan ollut prosessissa enää omaa keskeistä rooliaan, kuten oli edeltävällä vuosisadalla. ”Suurpalojen vuosisatana” tunnetulla 1800-luvulla Viipurissa raivosi vain kaksi aikaisempaa pienempää kaupunkipaloa, molemmat ennen 1840-lukua. Intensiivisen kivirakentamisen ja paloturvallisuutta edistävien säännösten voidaan siis katsoa ainakin jossain määrin toteuttaneen tehtävänsä.

Muissa Suomen kaupungeissa empirekaavoittamisen periaatteet toivat puistoalueet mukanaan kaupunkikuvaan, mutta Viipurissa linnoituskaupungin ahtaus teki tästä käytännössä mahdotonta. Kysynnän kasvaessa julkiset puistot, joita ei Viipurissa ennen 1830-lukua liioin ollutkaan, suunniteltiin näin ollen Linnoituksen ulkopuolelle. Tällaisia puistoalueita rakennettiin muun muassa Pietarin esikaupunkiin sekä Tervaniemeen. Monrepos’n puisto (aiemmin Charlottenthal) kartanoineen ja paviljonkeineen oli somistanut Linnasaaren pohjoisosaa jo 1740-luvulta alkaen, mutta – toisin kuin edellä mainitut puistoalueet – se oli yksityisomistuksessa, ja alueella vierailu vaati pääsylipun.

1800-luvun julkisen rakentamisen saavutuksiin, ja siten myös arvokkaisiin kulttuuriperintökohteisiin, kuuluvat muun muassa hovioikeuden presidentin virka-asunto (1847), kuvernöörin palatsi (1891) sekä myöhemmin lääninhallituksen tarpeisiin laajennettu, pian vanhojen linnoitusvallien purkamisen jälkeen valmistunut maanmittauskonttorin rakennus. Viipuria rakennettiin erityisen voimakkaasti 1890-luvun alusta vuoteen 1914, jolloin sota-aika katkaisi noususuhdanteen.

Kenties merkittävin rakenteellinen mullistus 1800-luvun aikana oli juuri edellä mainittu kaupunginmuurin purkaminen. Purkutyö aloitettiin miltei välittömästi sen jälkeen, kun muuri siirtyi sotilasviranomaisilta Viipurin kaupungin omistukseen. Kasvava kaupunki alkoi ratketa saumoistaan, joten huonokuntoiseksi päässyt muurivanhus sai mennä – etenkin, kun Patterinmäelle valmistui Krimin sodan jäljiltä uusi linnoitus. Aiemmin mainittu Pantsarlahden bastioni valleineen on ainoa näkyvä muisto kaupunkia ympäröineestä muurista. Uusi kaavoitus kolminkertaisti kantakaupungin rakennusalan, joten Viipurilla oli nyt ensi kertaa toden teolla kasvuvaraa.

Pian Suomen itsenäistyttyä laajoja Viipuria ympäröiviä alueita kaavoitettiin ja yhdistettiin kaupunkiin. Näille alueille oli jo ennen itsenäisyyttä paennut maalta sankoin joukoin väkeä, ja ne olivat toimineet eräänlaisina Viipurin epävirallisina esikaupunkeina. Alueliitosten jälkeen Viipurin kaupungin oli viimein mahdollista hallita ennen lähinnä hökkelikyliä muistuttaneiden esikaupungien muodostumista, ja väkilukukin moninkertaistui talvisotaan mennessä.

Ensimmäiseen maailmansotaan hyytynyt rakennustoiminta elpyi 1920-luvun puolivälin jälkeen. Uusille liitosalueille rakennettiin runsain mitoin uusia asumuksia, mutta myös keskusta-alue sai osansa tästä uudisrakentamisen aallosta. Kulttuurillisesti merkittävää Viipurin 20–30-lukujen rakennustoiminnassa oli funktionalistisen arkkitehtuurin ilmaantuminen kaupunkikuvaan. Viipuri tunnetaan erityisen hyvin Alvar Aallon ja Uno Ullbergin tuotoksista. Näiden kohteiden arvo on hiljattain tunnustettu myös Venäjällä; sekä Aallon suunnittelema Viipurin kaupunginkirjasto (1935) että Uno Ullbergin suunnitelema Viipurin taidemuseo (1930) on 2010-luvulla kunnostettu ja suojeltu.